Vanha sanonta ”länsirintamalta ei mitään uutta” perustuu Erich Maria Remarquen samannimiseen sotaromaaniin, joka pohjautuu ensimmäisen maailmansodan melskeisiin. Sanonta on vakiintunut arkielämään sotaisesta taustastaan huolimatta. Länsirintamalta ei kuulu mitään uutta silloin, kun elämä kulkee eteenpäin turvallisen vakiintuneita uria noudattaen.
Matkustan talvikauden aikana melko usein tuonne länsirintamalle eli omassa tapauksessani Raumalle. Mitään mullistavaa uutta ei ole viime vuosina siellä tapahtunut, vaan elämä soljuu rauhallisena kuin syksyn lehdet merta kohti Raumanjoessa. Oma innostukseni Satakunnan tyylikkäintä kaupunkia kohtaan johtuu pitkältä siitä, että perussuomalaisena miehenä seuraan talvisin jääkiekkoa. Ei minua kiinnosta turkulainen kiekkoilu, sillä aidan takana, siis maakuntarajan, on jää valkoisempaa. Rauman Lukko iskee sieluuni jopa niin lujaa, että monelle tuttavalleni on tullut käsitys siitä, että olisin alun perin raumalainen. Näin ei tietenkään ole, koska juureni ovat vankasti Varsinais-Suomen savisilla pelloilla.
Rauma ja sen kiekkoylpeys kiinnostavat minua silti. Vaikka olen menettänyt sydämeni jalkapallolle jo kauan sitten, en ole suostunut jättäytymään siihen joukkoon, joka katsoo alta kulmiensa jääkiekkoa seuraavia. Joskus tulee mieleen, että miksi oikeastaan tuhlaan energiaani urheilun seuraamiseen, mutta melko nopeasti nämä ajatukset karisevat mielestäni. Miksi minun ei pitäisi ”tuhlata” vapaa-aikaani johonkin, joka avartaa mieltäni?
Länsirintamalla on asiat hoidettu hyvin, jos kyseessä on jääkiekko. Lukko on vankka organisaatio, jonka rahoituslähteistä yksi ja merkittävin elää meidän jokaisen keskellä, vaikkakin aika huomaamattomana. Tämä jokin on raumalainen RTK-Palvelu, jonka siivous- ja kiinteistöhuolto on iskenyt lonkeronsa myös tänne Turun kulmille. Sillä Lukko elää, joskus yli varojensa, mutta pysyy pinnalla. Jos tämä huomaamaton yritys lakkaisi olemasta, loppuisi Lukon taival. Eikä siinä kaikki: me hukkuisimme likaan ja roskiin!
Raumalaiset valittavat usein, kuinka huonoa oman kaupungin ylpeyden kannustaminen Äijänsuon jäähallissa on. Ehkä raumalaiset ovat tismalleen samanlaisia kuin muutkin jääkiekkofanit, eli kun omilla kulkee, ollaan polleaa poikaa, mutta kun tulee vastoinkäymisiä, alkaa melkoinen likapyykin pesu. Minusta tuo on normaalia käytöstä joka puolella Suomea. Älkää raumalaiset omiko asiaa itsellenne!
Olen Raumalla ulkopuolinen tarkkailija. On suorastaan hienoa olla aitiopaikalla todistamassa sitä innostusta, mitä oma kylän palloilujoukkue voi saada aikaan pikkukaupungin mielialoille. Rauma ei olisi mitään ilman Lukkoa. Tai olisihan se, mutta aika paljon köyhempi. Vanha satama- ja teollisuuskaupunki elää talven pimeinä päivinä jääkiekosta. Menestys ja menestymättömyys nivoutuvat elämänrytmiin. Välillä synkkää päivää seuraavat valoisat ajat kuten elämässä aina.
Minulle Raumasta tulee ensimmäisenä mieleen Rauman Lukko, mutta en minä Raumaa jättäisi, vaikka Lukkoa ei olisi. Onhan kaupunki erikoinen jo pelkän murteensa perusteella. Minulle, suomen kieltä rakastavalle keski-ikäistyvälle herralle, murteet merkitsevät erityisen paljon. Jos en aina ymmärrä, mitä perusraumalainen sanoo, ei hätää – ymmärtävätkö kaikki raumalaisetkaan toisiaan?
Ehkä tuossa Rauma-villityksessäni on kyse paljon siitäkin, että siellä aidan takana voi hetkeksi unohtaa ne oman arkensa murheet. Ihan samalla tavalla kuin Lukon matsissa yleisö hakee oman joukkueensa kautta elämyksiä, minä haen tasapainoa elämääni. 90 kilometriä pohjoiseen merkitsee paitsi ajomatkaa liiankin tuttua tietä pitkin, myös hyppäämistä vieraaseen ympäristöön. Se on kuitenkin minun kotikenttääni, vaikka raumalaista minusta ei saisi tekemälläkään.
Ei edelleenkään mitään uutta länsirintamalta! Vasta sitten on jotain uutta, kun ne ensi kevään mestaruusjuhlat on pidetty... Niitä odotellessa!
