Naamat esiin netissä ja livenä

Facebook on kätevä apu monessa asiassa. Sen avulla voi pitää yhteyttä henkilöihin, jotka eivät ole muuten normaalissa sosiaalisessa elämässä joka päivä läsnä. Yksityisviestit tavoittavat tehokkaasti silloin, kun Facebook toimii tai tavoiteltu henkilö käy aktiivisesti kirjautumassa ”naamakirjaan”. Muissa tapauksissa sähköposti tai tekstiviesti / soitto ovat kiistatta nopeimmat tavoittamiskeinot.

Niin kuin edellä olevasta voi päätellä, on Facebookissa monenlaisia käyttäjiä. Jotkut ”asuvat” siellä, toiset taas käyvät lukemassa palveluun tulleita viestejä harvakseltaan. ”Asujat” saattavat viettää aikaa Facebookissa tuntitolkulla pelaamalla pelejä tai chattailemalla kaverien kanssa, jos chat sattuu toimimaan. Harvakseltaan tiliään päivittävät ovat usein vaikeimmin tavoitettavia, eikä heidän kanssaan juuri koskaan tule vaihdettua ajatuksia. Kuka jaksaa odottaa vastausta yksityisviestiin kuukausikaupalla? En ainakaan minä, joka olen ottanut Facebookin käyttööni tehokkaana mediavälineenä.

Jokaisella on siis oma tapansa toimia netissä. Itse pyrin pitämään tilapäivitykseni minimissä tai ainakin kohtuuden rajoissa, eikä chat ole ollut viime aikoina auki kovin usein. Kaipaan myös yksityisyyttä, vaikka osa sosiaalisesta elämästäni onkin valunut nettiin. Korostan: vain osa!

Facebook on erään ystäväni sanoin ”uusi väestörekisteri”. Totta. Sen avulla voi äkkiä muodostaa kuvan tuttavastaan tai puolitutustaan, joka roikkuu kaverilistalla. Status- eli tilapäivitys kertoo usein jotain käyttäjästä tai tämän elämäntilanteesta. Juuri se tekee Facebookista jonkinlaisen väestörekisterin karsitun version. Se myös ruokkii urkkimaan muiden tietoja. Joskus tulee kieltämättä katsottua, onko kaverilistalla olijoiden tiedoissa tapahtunut muutoksia. Jos et halua, että sinua tarkkaillaan, niin älä silloin kerro itsestäsi kaikkea julkisesti. En minäkään niin tee.

Vaikka Facebook onkin tavallaan hyvin kiusallinen sosiaalisen median palvelu, voi se myös suoda keinon ilmaista hyviä ja huonoja tunteitaan. Kun joku tuttu saa työtä, on hän luonnollisesti onnellinen. Ja hän kertoo siitä mielellään statuksessaan. Ja silloin pitää onnitella. Sosiaalista mediaa parhaimmillaan. Tai kun toinen kertoo vakavasta sairaudestaan avoimesti, on silloin osoitettava myötätuntoa ja tukea. Läsnä voi olla myös Facebookin avulla.

Verkostoituminen on nykyään jo niin luonnollinen asia, ettei juuri kukaan tutuistani kyseenalaista sitä. Kaikki heistä ei tietenkään ole rekisteröitynyt Facebook-käyttäjäksi, mutta Facebookin he tunnustavat siitä huolimatta paljon muuksikin kuin huuhaaksi. Jos osaa netin pelisäännöt ja omaa tervettä järkeä, voi naamakirjan kääntää hyödykseen. Kunhan ei julkaise siellä tekstiä tai kuvia, joita sitten myöhemmin katuu. Niitä kun on netistä pirun hankalaa saada pois. Toisin kuin ”oikeassa” sosiaalisessa elämässä, jossa ihmismuisti kadottaa ikävätkin tiedot, kunhan aikaa kuluu.

Jos sosiaalinen elämäsi on pelkästään yhtä kuin Facebook, irkki, mese tai muut, hanki äkkiä itsellesi myös sitä perinteistä sosiaalista elämää. Jos vain hyödynnät edellä lueteltuja foorumeja, olet ns. in eli nykyaikainen ihminen. Tärkeintä on, että ystävää ei jätetä – ei netissä eikä live-maailmassa!

Täydellinen jumi

Joskus tuntuu sellaiselta, että kaikki on sanottu, eikä uutta sanottavaa etsimisistä huolimatta löydy. Juuri nyt on sellainen olo. Tämä blogi suorastaan huutaa jatkoa edelliselle kirjoitukselle, mutta minkäs teet, kun pää on tyhjä!

Nyhjäistään tyhjästä sitten jutuntynkää.

Minun pitäisi päättää, mitä teen jatkossa harrastusteni kanssa. On hieman ongelmallinen tilanne, kun pitäisi ehtiä kahteen tai kolmeen paikkaan yhtä aikaa. Toisaalta ihminen ei elä hengittämättä (lue: intohimoistani en voi päästää irti). Olisi keksittävä kompromissi.

Minulla on ainakin pari viikkoa lomaa. Ei tietenkään leipätyöstä, jota raadan kiivaammin kuin aikoihin. Lomaa siitä, mitä kutsutaan hengittämiseksi. Ehkä se tyhjä tila päässäni johtaa tähän blogikirjoittamisen vaikeuteen. Aiheita pitäisi keksiä jostain muusta kuin mediasta. Ehkä en osaa ajatella muuta?? Huolestuttavaa!

Tässä kun pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja, törmää väkisin ajatukseen itseluottamuksesta ja oman itsensä tuntemisesta. Uskaltaako sitä hypätä jonkun vieraamman aiheen pariin, kun on näin pitkään ollut sen tutumman parissa?

Jotkut tekevät, eivätkä pohdi turhan pitkään. Eräs hyvä tuttavani, entinen kollegani sai töitä. Hieno homma hänen kannaltaan. Tuntuu hyvältä ajatella, että eteenpäin pyrkivät hyvät tyypit menestyvät. Tai ainakin saavuttavat jotain olemalla rohkeita. Olisinpa itsekin. No joissakin asioissa olen.

Ajatus siitä, että en enää osaa kirjoittaa tai ajatella, jäi vaivaamaan mieltäni. Ehkäpä päivitän tätä blogia seuraavan kerran vasta sitten, kun tiedän mitä itseltäni haluan. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa samanlaista soopaa, jota näet tämän lauseen edellä. Tajunnanvirta vailla tajuntaa on ikävä kyllä sama asia kuin paperi ilman kirjaimia ja lause ilman alkua ja loppua.

Jumi.

25

Auran Aallot. Minulle tulee mieleen islantilaisen Mezzoforten kappale Check It In. Sillä biisillä niin moni aamu alkoi ja ilta päättyi paikallisradion parissa silloin teinivuosina.

Ajat ovat muuttuneet ja me olemme kasvaneet niiden myötä. Auran Aallot on jo 25-vuotias ”vanhus”, todellinen fossiili paikallisradioiden joukossa. Tekohengityksellä tai ilman jo kolmatta vuosikymmentä eteenpäin porskuttava radio on osa TS-konsernia, jonka lonkerot ovat ulottuneet kaikkialle tässä maakunnassamme.

Jos itse olisin 25, niin olisin parhaassa nuoruusiässä. En enää teini tai kaksikymppinen rämäpää, vaan jo – toivon mukaan – järkevästi ajatteleva nuori aikuinen. Jos olisin. Olen melkein 40, mutta onneksi melko paljon nähnyt erityisesti median saralta. Myös sen, miten muualla paikallisradiot pannaan pakkohuutokaupalla palasiksi, mutta Turussa ”porskutetaan”.

Korulauseisiin ei ole kuitenkaan varaa. Turussa eletään kädestä suuhun. Konserni avustaa, jos tulee piukka paikka. Tietynlaista radiorakkautta TS:ltä? Vai tulevaisuuden mediastrategiaa, jota kukaan ei vielä ymmärrä?

Radion iässä 25 on paljon. Näitä neljännesvuosisadan ikäisiä asemia on Suomessa enää kourallinen. Muutamalla paikkakunnalla on vielä varaa nostaa maljaa juhlavuoden kunniaksi. Yksi tällainen paikkakunta on Pori, jossa paikallinen radio on joulukuun alussa 25-vuotias. Mutta kuten Turussa on käynyt, ei Radio Porikaan ole enää ihan aito ja alkuperäinen. 25-vuotiaana se on jo ties kuinka monetta kertaa eri omistajan hallussa. Yksi asia on kuitenkin Turun tavoin entisellään: brändeistä vahvimmat, nimi ja taajuus, ovat samat kuin silloin kauan sitten radion aloittaessa.

Auran Aallot merkitsee minulle paljon enemmän, kuin ulkopuoliset voivat kuvitella. Olen kasvanut paikallisradion rinnalla. Se on merkinnyt minulle silmien avautumista mediamaailmaan, ja ennen kaikkea se on ollut minulle tie tutustua itseeni.

Kyllä! Minä koin kesäkuussa suunnattoman vapaudentunteen puhuessani ensi kertaa taajuudella 90,5 MHz. Itse tapahtuma liittyi lomatuuraukseen, joka taas liittyi minullekin rakkaan lajin, jalkapallon radiointeihin. Tarvittiin juontajaa Auran Aaltojen Futisiltaan, jonka pääosassa on tietysti selostaja Timo Järvenpää.

Studiomiehen tai -naisen tehtävä on hoitaa Timon hehkutus maailmalle ja soittaa väliin musiikkia ja mainoksia. Ja kertoa urheilu-uutisia ja sellaista. Studiopersoona on sivuosassa. Hän vain hoitaa tekniikan niin, että selostus menee ulos radiotaajuudelle.

Minä olin kuitenkin itselleni se pääosan esittäjä. Joka solullani, ihan varpaista tuulitukkani ylimpiin latvuksiin, koin sen tunteen, kun jokin itselleni tärkeä asia toteutuu.

Minulle oli suuri, siis suuri kunnia saada olla mukana kaupungin parhaan radion ohjelmantekijöiden loputtomassa listassa. Olen siellä ihan häntäpäässä listalla, jossa isot nykyjulkkikset ovat kärjessä. Minulle riittää, ja riitti se, että sain olla mukana.

Sitä piti odottaa melkein 25 vuotta. Saavutin jotain. Ylitin itseni. Minä uskalsin sittenkin! 20 vuotta sitten en olisi uskaltanut. 15 vuotta sitten olisin ehkä empinyt, ja sitten kieltäytynyt kunniasta. 10 vuotta sitten olin kaukana media-alasta, vaikka sisälläni kyti tarve päästä vielä joskus takaisin. 5 vuotta sitten haaveilin, mutta kukaan ei kysynyt. Enkä minä kehdannut tarjoutua.

Hyvää syntymäpäivää Sinulle Auran Aallot 7.9.2010. Oman kakkuni nautin jo kesällä.