Amplitudimodulaatio se sielun synnytti

Radio on sieluni jatke. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani valotin taustojani, mutta kerron vielä tähän pari seikkaa. Kun olin pikkupoika, ihmettelin Vasaramäen AM-aseman mastoja. Niitä oli silloin kaksi. Aina kauppareissulla ”landelta” Turkuun (Citymarketiin, joka sijaitsi jo tuolloin Kupittaalla) ihailin kahta isoa radiomastoa. Sittemmin se toinen masto purettiin ja se toinen jäi yksinäisenä uhmaamaan tuulia ja sadetta.

Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että se mastopari oli Turun AM-asema. Tunnetumpi taajuus sillä asemalla oli 962 kHz, myöhemmin 963 kHz. Sitä olin kuunnellut mummolassa, jossa oli vanha putkiradio. Siitä kuunneltiin pääasiassa rinnakkaisohjelmaa, josta tuli Turun Radion aluelähetyksiäkin. Yleisohjelma oli liian hartausvoittoinen kuulemma. Joskus käänsin radion nappuloita niin, että radio ajautui keskiaalloille. Turun taajuudellehan se meni.

Paljon myöhemmin, kun teininä radio alkoi kiinnostaa uudesta näkövinkkelistä, havaitsin että keskiaalloilla on elämää. Oma mieltymykseni kohdistui silloin vielä keskiaalloilla soineeseen BBC Radio 1:een, mutta toinen suuri suosikkini oli Radio Luxembourg. Legendaarinen ”208” soi iltaisin kelloradiosta, jonka olin saanut rippilahjaksi vuonna 1987. Tuota ajankohtaa ennen olin jo tykästynyt paikallisradioon, mutta koska se lähetti vain noin kello 19 asti arkisin, niin pimeinä iltoina lisäväriä musiikinnälkään toi Luxembourg.

”Luxy” ei loppuvuosinaan oikein tahtonut kuulua kunnolla. Saudi-Arabia mölysi samalla taajuudella, joten kuuntelunautinnosta ei voinut puhua. Se oli enemmänkin DX-kuuntelijalle tyypillistä periaatteen vuoksi kuuntelemista. Minusta tuli radioharrastaja, siis DX-kuuntelija noin 14-vuotiaana. Vasta paljon myöhemmin aloin kirjoittaa kuunteluraportteja.

Mutta se lapsenomainen hämmästys, halu ammentaa tietoa radiosta ja radion tekijöistä ei päästänyt minua otteestaan. Se on yhä minussa. Nyt melkein nelikymppisenä tajuan, että se on elämäntapani. Ei elämäntapaa pidä muuttaa. Sen kanssa pitää elää, ja nauttia sen tuomista iloista.

Nuo kaksi Vasaramäen mastoa jäivät historiaan 1980-luvulla, se yksinäinen törröttäjä vuonna 1987. Ilman niiden mastojen olemassaoloa en ehkä olisi tässä kirjoittamassa tätä tajunnanvirran sävyttämää kirjoitusta. Kirjoittaisin ehkä jostain muusta aiheesta, toisesta kiinnostuksesta, toisessa paikassakin ehkäpä. Mutta elämä on valintoja täynnä. Jotkut ovat tietoisia, toiset tiedostamattomia ja siksi kiinnostavia.

Hyppy tähän hetkeen on paikallaan. Minun pitäisi oikeastaan tätä kirjoittaessani tehdä aivan jotain muuta. Joku vitsiniekka ehkä miettii asiaa joltain tietyltä näkökannalta, mutta ennen kuin kukaan sanoo mitään itsekseen, kerron asian. Minun pitäisi luoda lauantain radiolähetyksen käsikirjoitusta ja ajolistaa. Ei vain huvita. Joitakin juttuja olen tehnyt ennakkoon. Hyvä niin.

Zoom FM:stä kerroinkin jo viimeksi. Se on mainio radiokanava, vaikka itse sanonkin. Kuulin aseman ensimmäisen koelähetyksen keväällä 2008. Olin silloin tekemässä kuuluvuuskartoitustakin ajamalla autolla ympäri Turun liepeitä. Saatoin olla radion ensimmäinen kuuntelija, jos ei mukaan lasketa lähettimen asentajia.

Toisin kuin 1970-luvun loppupuolella, jolloin korkeat mastot kohosivat kaupungin laidalla taivaita kohti, Zoom FM:n lähetysantennia tuskin huomaa. Onhan se korkea viritelmä radiotalon katolla, mutta eipä siihen tavallinen kaduntallaaja juuri huomiota kiinnitä. Toisin oli silloin, kun minä olin lapsi. En varmasti ollut ainoa tenava, joka tivasi isältään Vasaramäen mastojen merkitystä. Miten on nykypäivänä Turussa Brahenkadulla? Onko siellä pikkupoikaa, joka tuijottaisi lähetysantennia ja kysyisi isältään: ”Iskä, mikä toi on?” Minä toivon, että olisi! Toivon että radioinnostus kasvaisi pienissä kansalaisissa samalla tavalla kuin minussa kauan sitten.

Radio on muuttanut luonnettaan, mutta se on edelleen sama, rakastettava, inhottava, nautittava, syventävä, taustamölyävä, ihan kiva kaveri. Se pitää huomioida mikrofonin ja äänipöydän takana ollessa. Pitää puhua ihmiselle. Pitää ärsyttää, pitää huvittaa, pitää palvella. Pitää olla kaveri, pitää olla esikuva sille sällille, joka ei kuule Radio Luxembourgia keskiaalloilta, mutta joka tykkää musiikista. Tai pitää tajuta antaa musiikin puhua ja olla itse taustavoimana radiolähetyksessä.

Zoom FM on minun sieluni jatke. Hyppäsin radion puikkoihin hyvin kylmiltään, eikä harjoittelu ole vieläkään ohi. Se on kuin elämä itsessään. Joka päivä oppii uutta.

Kun menin Zoomille, minulla oli kaverinani Maaro. Häneen tutustuin Mediamonitorin jutuntekoreissulla Salon paikallisradiossa helmikuussa 2009. Maaron kanssa teimme Rock it! –lähetystä joka toinen tiistai. Mukaan hyppäsi myös Krisse, hänkin Salosta. Me muodostimme tiimin, jota ilman tuota edellä mainittua ohjelmaa ei voi enää jatkaa. Jatkankin näin kesällä yksin joka lauantai. Ehkä sekin on vain hyvää oppia.

En aio enää tänä yönä kirjoittaa sanaakaan lauantain juonnoista. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Aion siitä huolimatta pitää elämäni lähetyksen. Sieluni jatkeeksi.