Elämme tiedonvälityksen vallankumousta. Meillä on internet, joka on niin sanotusti vapaa alusta ilmaista itseään. Toki nettiäkin valvotaan jossain norsunluutorneissa kaukana meistä, mutta tuskin kovin moni joutuu suoranaisen sensuroinnin kohteeksi kirjoittaessaan ajatuksia blogiin tai muille sivustoille. Oletusarvona on siis mediademokratia, joka mahdollistaa kenelle tahansa mahdollisimman vapaan pääsyn tuottamaan mielipiteitä perustuslakiimme nojautuen.
Toista oli vanhassa ”kunnon” Neuvostoliitossa, jonka sosialistinen järjestelmä perustui kansalaisten kusettamiseen. Kielteisistä asioista ei kerrottu kansalle, mutta myönteiset saavutukset huudettiin sitten joka tuutista, niin lehtien palstoilla, radiossa kuin televisiossa. Perusajatus oli, että kansan hallitseminen onnistuu vain valheella ja tiukalla otteella tiedotusvälineistä. Media kuten muukin valtion kannalta merkittävä toiminta, käytännössä katsoen siis kaikki, oli valtion omaisuutta.
Hyvänä esimerkkinä täydellisestä kontrollista oli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta tiedottaminen vuonna 1986. Onnettomuus pääsi tapahtumaan tuossa ihanteiden ja aatteiden suuressa isänmaassa, jossa kansa (se osa, joka oli sitä harmaata massaa) luuli elävänsä kuin herran kukkarossa. Totuus, tai ainakin jotain sinne päin, kerrottiin vasta pari päivää tuhoisan säteilyonnettomuuden tapahtumisen jälkeen.
Voin vain kuvitella, millaisissa tunnelmissa neuvostojohto oli, kun totuus onnettomuudesta valkeni. Valehtelivatko he itselleen, ettei mitään tapahtunut, vaikka onnettomuus oli hirveä tosiseikka? Eivät varmaankaan, sillä neukkulassa oli ennenkin peitelty totuuksia valtion olemassaoloa vaarantavista tapahtumista. Uskon, että tälläkin kertaa vain vähäteltiin, vaikka pissa oli jo valtiojohdon pöksyissä. Usko omaan tekemiseen taisi kokea pahan kolahduksen, josta ei tällä kertaa voitu syyttää länsimaita.
Kun tieto lisääntyy, järjestelmät kaatuvat. Kuka tietää, miten käy EU:lle aikojen saatossa. Sitähän on verrattu Neuvostoliittoon. Emme me täällä lännessä, sellaiseksi kai suomettunutta isänmaatamme voi nykyisin kutsua, olla Pekkaa pahempia. Viikonloppuna kohuttiin Ruotsissa Wikileaks-sivuston perustajan Julian Assangen joutumisesta raiskauvepäilyjen kohteeksi. Assange kielsi jyrkästi epäilyt ja väitti niitä mustamaalaamisyritykseksi. Sittemmin Assangesta tehty pidätysmääräys kumottiin.
Mitä tämä tapaus kertoo meidän aikakaudestamme? Wikileaks julkaisi taannoin arkaluontoisia tietoja muun muassa kansainvälisestä Afganistan-operaatiosta, mikä sai erityisesti Yhdysvallat takajaloilleen. Oliko Assangen tapaus yritys mustamaalata pahaa jälkeä paljastuksillaan suurvaltojen kilpeen tehnyttä paljastussivustoa? Jos näin oli, emme erotu mitenkään edellä kuvaillusta Neuvostoliitosta. Oman pärstän tahriintuminen pitää estää keinolla millä hyvänsä.
Joka tapauksessa nuo olivat vain pintaraapaisuja siitä kaikesta, mitä ympärillämme on tapahtunut. Jos mennään sinne, missä me tavallisen maan matoset elämme eli ruohonjuuritasolle, niin emme me ihmiset ole oikeastaan yhtään erilaisia kuin nuo pahat valtiot, ne pakolliset yhteisöt, joita ilman maailmassa vallitsisi kaaos. Vai olisiko ihminen lojaalisempi toiselle ilman erottelua eri valtioiden kansalaisiksi? En usko, että olisi.
Jokainen meistä tekee virheitä, mutta niiden käsittelemisessä on eroja. Joku noudattaa Neuvostoliiton mallia ja saa asiat näyttämään itselleen edullisilta, vaikka se vaatisi valehtelemista itselle. Tällaiset tapaukset, joita hylkiöiksikin voisi kutsua, ovat sellaisia, joilla pudotus maanpinnalle on huomattavasti jyrkempi kuin sellaisilla, jotka pyrkivät myöntämään omat virheensä edes jollain tavalla siedettävin selityksin.
Internet antaa meille kansalaisille siis keinon tuoda omia näköalojamme suuremman yleisön kuin sen oman kuppikunnan tietoisuuteen. Entäpä jos se oma kuppikunta on sokea näkemään metsää puilta ja uskoo johtajaansa kuin neuvostokansalainen Staliniin? Entä jos se kuppikuntaan kuulumaton osa netin selaajista onkin sitä toisinajattelijaporukkaa, joka hakee sen uutisen molemmat puolet esille? Eikö se ole vaarallista suurelle johtajalle, joka narsismin kuorissa pelkää koko ajan paljastuvansa VALEHTELIJAKSI?
maanantai 23. elokuuta 2010
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Pelaa käyntikorttisi oikein!
Kun mediasivuston tuotantotiimi lähtee metsään, niin jälki on vähintään kiintoisaa. Vaikka tässä harrastuksesta puhutaankin, pitää lopputuloksen olla paras mahdollinen. Ei kukaan harrasta, jos jättää homman puolitiehen. Se ei anna harrastajalle tarpeeksi. Pitää saada tyhjentää aivot muista ajatuksista, siitä arjesta esimerkiksi.
Metsässä tuli käytyä. Reissu toteutettiin kesän kuumimpana päivänä Hämeenlinnan Evolle, Suomen Partiolaisten suurleirille. Kilke-leirillä meitä, siis minua ja Mediamonitorin avustajaa Marko Weckiä, oli vastassa hyvin ystävällinen mediatiimi. Saimme mediaoppaan, keväällä ylioppilaaksi valmistuneen tytön, joka vastasi mediaväen kuljettamisesta oikeisiin kohteisiin massiivisessa metsäkaupungissa.
Se, että mediaväkeä palvellaan, on hyvin merkittävää siinä vaiheessa, kun juttua aletaan työstää valmiiksi. Ainakin meille jäi hyvä maku leiripäivästä, tai siis iltapäivästä siellä. Haastattelut tuli tehtyä, niin radiolle kuin Mediamonitorille, ja poiskin päästiin mukavasti VIP-kuljetuksella.
Juuri tämä on tässä harrastuksessa kaikkein parasta. Saa reissata, saa tavata mielenkiintoisia persoonia ja saa nähdä valmiin jutun julkaistuna, oli se sitten radio tai nettijulkaisu. Mediamonitorin avulla olen päässyt paikkoihin, joihin en muuten olisi joutunut tai päässyt. Meitä kohdellaan kuin oikeaa mediaa, mikä on tietysti ihan paikallaan. Vaikka mikään virallinen yhtiö Mediamonitori ei ole, ei edes yhdistys, niin sillä on selkeästi oma pieni paikkansa mediakentässä. Se tavoittaa ne, jotka ovat mediasta kiinnostuneita. Kun sovimme haastatteluja meistä tietämättömien tahojen kanssa, toimii sivustomme hyvänä referenssinä.
Suhtautuminen verkkojulkaisuun vaihtelee. Moni pitää sitä hyvänä ja laadukkaana, joku ehkä antaa haastattelun silkkaa hyvää hyvyyttään, vaikka ehkä onkin skeptinen alussa. Kaikkia näkökantoja yhdistää se, että uutisen kohde hyötyy asiasta jollain tasolla. Kaikki uutiset eivät voi aina olla myönteisiä, mutta näissäkin tapauksissa puolueeton taho usein kertoo asian pehmeämmin kuin sellainen, jolla on kytköksiä tiettyihin mediataloihin. Mediallahan kytköksiä riittää. Kaikesta ei haluta kertoa, jos asia liittyy kilpailijaan myönteisellä tavalla. Täyttä objektiivisuutta tuskin kukaan saavuttaa, mutta välillä herää kysymys joidenkin tiedotusvälineiden tavasta valita uutistensa näkökulma.
Palataan omaan tuotteeseemme. Mediamonitorin tarkoitus on jäänyt joiltakin hämärän peittoon. Sivuston tarkoitus on tuottaa uutisia ja tietokantoja, joita media-alan ammattilaiset, harrastajat ja aiheesta kiinnostuneet voivat hyödyntää. Tarkoitus ei siis ole tehdä kaupallista sivustoa, joka tuottaisi joka kuukausi tuloja. Tämähän johtaisi tilanteeseen, jossa joutuisimme kokonaan miettimään uudelleen toimintastrategiamme. Lisäksi tulisi veroteknisiä asioita, joita me emme pysty ominpäin ratkomaan. Se aiheuttaisi siis kuluja.
Totta kai harrastuksena sivustolle uutisia tuottava toimitus joutuu pulittamaan kaiken omasta pussistaan, koska niitä mainostuloja ei ole. Siinä onkin se juju. Harrastus tuottaa mielihyvää, vaikka se olisi hintava. Mehän emme ole rikkaita rahassa kylpijöitä, vaan töissä käyviä tavallisia kansalaisia, joita yhdistää kiinnostus mediasta ja sen ilmiöiden esille tuomisesta.
Olin aika otettu, kun DIAKin opiskelijoiden verkkojulkaisu Verkkotutka halusi haastatella minua. Valikoiduin siihen sen takia, koska olin yhteystietolistalla ensimmäisenä. Haastattelu oli miellyttävä tapahtuma, joka toteutettiin kesäkuussa Turun Paikallisradion tiloissa. Minulla oli valmis konsepti muutamista asioista, joita minulta ehkä kysyttäisiin. Tiesin nimittäin sen, että nuoret tulevat monimediatoimittajat korostavat usein koulutuksen merkitystä. Se on tullut esille useissa heidän artikkeleissaan.
Toisaalta olen samaa mieltä. Toimittajaksi, oikeaksi sellaiseksi, tullaan vain kouluttautumalla ja hankkimalla riittävä työharjoittelu mediassa. Senpä takia halusinkin korostaa haastattelussa, mistä minun toiminnassani on kyse. Annan arvon niille, jotka ovat vieneet tiensä loppuun asti, siis kouluttautuneet vähintään AMK-tasolla median ammattilaisiksi. Itseltäni tämä puuttuu, mikä johtui aika pitkälti 1990-luvun alun, siis minun nuoruuteni, tilanteesta. Puhuttiin lamasta ja koettiin sellainen. Piti hakea varmempi leipäpuu. En tiedä, teinkö väärin.
Mediamonitorin juttujen tuottaminen ja se tärkeämpi puoli, erinomaisten suhteiden ylläpitäminen mediaan, sen kuluttajiin ja viranomaistahoihin, on se asia, miksi tätä hommaa teen. On ollut välillä aika hankalaa perustella läheisille tämän jutun juonta, mutta vähitellen kukin on tahollaan tajunnut, että Tero tekee vain hyvää itselleen. Sen minkä hyvin taitaa, siitä nauttii.
Jokainen meistä tekee joskus virheitä, mutta tällä alalla huono maine voi käydä huonosta käyntikortista. Pitää siis muistaa huolehtia maineestaan, että ne teot pysyvät sivuston käyttäjien mielessä. Teot nimittäin ratkaisevat sen, ketä taputellaan selkään ja kenelle kettuillaan. Meillä teot kulkevat edellä ja nimi perässä. Tee hyvin – saa tietoja – pysy pinnalla.
Metsässä tuli käytyä. Reissu toteutettiin kesän kuumimpana päivänä Hämeenlinnan Evolle, Suomen Partiolaisten suurleirille. Kilke-leirillä meitä, siis minua ja Mediamonitorin avustajaa Marko Weckiä, oli vastassa hyvin ystävällinen mediatiimi. Saimme mediaoppaan, keväällä ylioppilaaksi valmistuneen tytön, joka vastasi mediaväen kuljettamisesta oikeisiin kohteisiin massiivisessa metsäkaupungissa.
Se, että mediaväkeä palvellaan, on hyvin merkittävää siinä vaiheessa, kun juttua aletaan työstää valmiiksi. Ainakin meille jäi hyvä maku leiripäivästä, tai siis iltapäivästä siellä. Haastattelut tuli tehtyä, niin radiolle kuin Mediamonitorille, ja poiskin päästiin mukavasti VIP-kuljetuksella.
Juuri tämä on tässä harrastuksessa kaikkein parasta. Saa reissata, saa tavata mielenkiintoisia persoonia ja saa nähdä valmiin jutun julkaistuna, oli se sitten radio tai nettijulkaisu. Mediamonitorin avulla olen päässyt paikkoihin, joihin en muuten olisi joutunut tai päässyt. Meitä kohdellaan kuin oikeaa mediaa, mikä on tietysti ihan paikallaan. Vaikka mikään virallinen yhtiö Mediamonitori ei ole, ei edes yhdistys, niin sillä on selkeästi oma pieni paikkansa mediakentässä. Se tavoittaa ne, jotka ovat mediasta kiinnostuneita. Kun sovimme haastatteluja meistä tietämättömien tahojen kanssa, toimii sivustomme hyvänä referenssinä.
Suhtautuminen verkkojulkaisuun vaihtelee. Moni pitää sitä hyvänä ja laadukkaana, joku ehkä antaa haastattelun silkkaa hyvää hyvyyttään, vaikka ehkä onkin skeptinen alussa. Kaikkia näkökantoja yhdistää se, että uutisen kohde hyötyy asiasta jollain tasolla. Kaikki uutiset eivät voi aina olla myönteisiä, mutta näissäkin tapauksissa puolueeton taho usein kertoo asian pehmeämmin kuin sellainen, jolla on kytköksiä tiettyihin mediataloihin. Mediallahan kytköksiä riittää. Kaikesta ei haluta kertoa, jos asia liittyy kilpailijaan myönteisellä tavalla. Täyttä objektiivisuutta tuskin kukaan saavuttaa, mutta välillä herää kysymys joidenkin tiedotusvälineiden tavasta valita uutistensa näkökulma.
Palataan omaan tuotteeseemme. Mediamonitorin tarkoitus on jäänyt joiltakin hämärän peittoon. Sivuston tarkoitus on tuottaa uutisia ja tietokantoja, joita media-alan ammattilaiset, harrastajat ja aiheesta kiinnostuneet voivat hyödyntää. Tarkoitus ei siis ole tehdä kaupallista sivustoa, joka tuottaisi joka kuukausi tuloja. Tämähän johtaisi tilanteeseen, jossa joutuisimme kokonaan miettimään uudelleen toimintastrategiamme. Lisäksi tulisi veroteknisiä asioita, joita me emme pysty ominpäin ratkomaan. Se aiheuttaisi siis kuluja.
Totta kai harrastuksena sivustolle uutisia tuottava toimitus joutuu pulittamaan kaiken omasta pussistaan, koska niitä mainostuloja ei ole. Siinä onkin se juju. Harrastus tuottaa mielihyvää, vaikka se olisi hintava. Mehän emme ole rikkaita rahassa kylpijöitä, vaan töissä käyviä tavallisia kansalaisia, joita yhdistää kiinnostus mediasta ja sen ilmiöiden esille tuomisesta.
Olin aika otettu, kun DIAKin opiskelijoiden verkkojulkaisu Verkkotutka halusi haastatella minua. Valikoiduin siihen sen takia, koska olin yhteystietolistalla ensimmäisenä. Haastattelu oli miellyttävä tapahtuma, joka toteutettiin kesäkuussa Turun Paikallisradion tiloissa. Minulla oli valmis konsepti muutamista asioista, joita minulta ehkä kysyttäisiin. Tiesin nimittäin sen, että nuoret tulevat monimediatoimittajat korostavat usein koulutuksen merkitystä. Se on tullut esille useissa heidän artikkeleissaan.
Toisaalta olen samaa mieltä. Toimittajaksi, oikeaksi sellaiseksi, tullaan vain kouluttautumalla ja hankkimalla riittävä työharjoittelu mediassa. Senpä takia halusinkin korostaa haastattelussa, mistä minun toiminnassani on kyse. Annan arvon niille, jotka ovat vieneet tiensä loppuun asti, siis kouluttautuneet vähintään AMK-tasolla median ammattilaisiksi. Itseltäni tämä puuttuu, mikä johtui aika pitkälti 1990-luvun alun, siis minun nuoruuteni, tilanteesta. Puhuttiin lamasta ja koettiin sellainen. Piti hakea varmempi leipäpuu. En tiedä, teinkö väärin.
Mediamonitorin juttujen tuottaminen ja se tärkeämpi puoli, erinomaisten suhteiden ylläpitäminen mediaan, sen kuluttajiin ja viranomaistahoihin, on se asia, miksi tätä hommaa teen. On ollut välillä aika hankalaa perustella läheisille tämän jutun juonta, mutta vähitellen kukin on tahollaan tajunnut, että Tero tekee vain hyvää itselleen. Sen minkä hyvin taitaa, siitä nauttii.
Jokainen meistä tekee joskus virheitä, mutta tällä alalla huono maine voi käydä huonosta käyntikortista. Pitää siis muistaa huolehtia maineestaan, että ne teot pysyvät sivuston käyttäjien mielessä. Teot nimittäin ratkaisevat sen, ketä taputellaan selkään ja kenelle kettuillaan. Meillä teot kulkevat edellä ja nimi perässä. Tee hyvin – saa tietoja – pysy pinnalla.
lauantai 14. elokuuta 2010
Amplitudimodulaatio se sielun synnytti
Radio on sieluni jatke. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani valotin taustojani, mutta kerron vielä tähän pari seikkaa. Kun olin pikkupoika, ihmettelin Vasaramäen AM-aseman mastoja. Niitä oli silloin kaksi. Aina kauppareissulla ”landelta” Turkuun (Citymarketiin, joka sijaitsi jo tuolloin Kupittaalla) ihailin kahta isoa radiomastoa. Sittemmin se toinen masto purettiin ja se toinen jäi yksinäisenä uhmaamaan tuulia ja sadetta.
Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että se mastopari oli Turun AM-asema. Tunnetumpi taajuus sillä asemalla oli 962 kHz, myöhemmin 963 kHz. Sitä olin kuunnellut mummolassa, jossa oli vanha putkiradio. Siitä kuunneltiin pääasiassa rinnakkaisohjelmaa, josta tuli Turun Radion aluelähetyksiäkin. Yleisohjelma oli liian hartausvoittoinen kuulemma. Joskus käänsin radion nappuloita niin, että radio ajautui keskiaalloille. Turun taajuudellehan se meni.
Paljon myöhemmin, kun teininä radio alkoi kiinnostaa uudesta näkövinkkelistä, havaitsin että keskiaalloilla on elämää. Oma mieltymykseni kohdistui silloin vielä keskiaalloilla soineeseen BBC Radio 1:een, mutta toinen suuri suosikkini oli Radio Luxembourg. Legendaarinen ”208” soi iltaisin kelloradiosta, jonka olin saanut rippilahjaksi vuonna 1987. Tuota ajankohtaa ennen olin jo tykästynyt paikallisradioon, mutta koska se lähetti vain noin kello 19 asti arkisin, niin pimeinä iltoina lisäväriä musiikinnälkään toi Luxembourg.
”Luxy” ei loppuvuosinaan oikein tahtonut kuulua kunnolla. Saudi-Arabia mölysi samalla taajuudella, joten kuuntelunautinnosta ei voinut puhua. Se oli enemmänkin DX-kuuntelijalle tyypillistä periaatteen vuoksi kuuntelemista. Minusta tuli radioharrastaja, siis DX-kuuntelija noin 14-vuotiaana. Vasta paljon myöhemmin aloin kirjoittaa kuunteluraportteja.
Mutta se lapsenomainen hämmästys, halu ammentaa tietoa radiosta ja radion tekijöistä ei päästänyt minua otteestaan. Se on yhä minussa. Nyt melkein nelikymppisenä tajuan, että se on elämäntapani. Ei elämäntapaa pidä muuttaa. Sen kanssa pitää elää, ja nauttia sen tuomista iloista.
Nuo kaksi Vasaramäen mastoa jäivät historiaan 1980-luvulla, se yksinäinen törröttäjä vuonna 1987. Ilman niiden mastojen olemassaoloa en ehkä olisi tässä kirjoittamassa tätä tajunnanvirran sävyttämää kirjoitusta. Kirjoittaisin ehkä jostain muusta aiheesta, toisesta kiinnostuksesta, toisessa paikassakin ehkäpä. Mutta elämä on valintoja täynnä. Jotkut ovat tietoisia, toiset tiedostamattomia ja siksi kiinnostavia.
Hyppy tähän hetkeen on paikallaan. Minun pitäisi oikeastaan tätä kirjoittaessani tehdä aivan jotain muuta. Joku vitsiniekka ehkä miettii asiaa joltain tietyltä näkökannalta, mutta ennen kuin kukaan sanoo mitään itsekseen, kerron asian. Minun pitäisi luoda lauantain radiolähetyksen käsikirjoitusta ja ajolistaa. Ei vain huvita. Joitakin juttuja olen tehnyt ennakkoon. Hyvä niin.
Zoom FM:stä kerroinkin jo viimeksi. Se on mainio radiokanava, vaikka itse sanonkin. Kuulin aseman ensimmäisen koelähetyksen keväällä 2008. Olin silloin tekemässä kuuluvuuskartoitustakin ajamalla autolla ympäri Turun liepeitä. Saatoin olla radion ensimmäinen kuuntelija, jos ei mukaan lasketa lähettimen asentajia.
Toisin kuin 1970-luvun loppupuolella, jolloin korkeat mastot kohosivat kaupungin laidalla taivaita kohti, Zoom FM:n lähetysantennia tuskin huomaa. Onhan se korkea viritelmä radiotalon katolla, mutta eipä siihen tavallinen kaduntallaaja juuri huomiota kiinnitä. Toisin oli silloin, kun minä olin lapsi. En varmasti ollut ainoa tenava, joka tivasi isältään Vasaramäen mastojen merkitystä. Miten on nykypäivänä Turussa Brahenkadulla? Onko siellä pikkupoikaa, joka tuijottaisi lähetysantennia ja kysyisi isältään: ”Iskä, mikä toi on?” Minä toivon, että olisi! Toivon että radioinnostus kasvaisi pienissä kansalaisissa samalla tavalla kuin minussa kauan sitten.
Radio on muuttanut luonnettaan, mutta se on edelleen sama, rakastettava, inhottava, nautittava, syventävä, taustamölyävä, ihan kiva kaveri. Se pitää huomioida mikrofonin ja äänipöydän takana ollessa. Pitää puhua ihmiselle. Pitää ärsyttää, pitää huvittaa, pitää palvella. Pitää olla kaveri, pitää olla esikuva sille sällille, joka ei kuule Radio Luxembourgia keskiaalloilta, mutta joka tykkää musiikista. Tai pitää tajuta antaa musiikin puhua ja olla itse taustavoimana radiolähetyksessä.
Zoom FM on minun sieluni jatke. Hyppäsin radion puikkoihin hyvin kylmiltään, eikä harjoittelu ole vieläkään ohi. Se on kuin elämä itsessään. Joka päivä oppii uutta.
Kun menin Zoomille, minulla oli kaverinani Maaro. Häneen tutustuin Mediamonitorin jutuntekoreissulla Salon paikallisradiossa helmikuussa 2009. Maaron kanssa teimme Rock it! –lähetystä joka toinen tiistai. Mukaan hyppäsi myös Krisse, hänkin Salosta. Me muodostimme tiimin, jota ilman tuota edellä mainittua ohjelmaa ei voi enää jatkaa. Jatkankin näin kesällä yksin joka lauantai. Ehkä sekin on vain hyvää oppia.
En aio enää tänä yönä kirjoittaa sanaakaan lauantain juonnoista. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Aion siitä huolimatta pitää elämäni lähetyksen. Sieluni jatkeeksi.
Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että se mastopari oli Turun AM-asema. Tunnetumpi taajuus sillä asemalla oli 962 kHz, myöhemmin 963 kHz. Sitä olin kuunnellut mummolassa, jossa oli vanha putkiradio. Siitä kuunneltiin pääasiassa rinnakkaisohjelmaa, josta tuli Turun Radion aluelähetyksiäkin. Yleisohjelma oli liian hartausvoittoinen kuulemma. Joskus käänsin radion nappuloita niin, että radio ajautui keskiaalloille. Turun taajuudellehan se meni.
Paljon myöhemmin, kun teininä radio alkoi kiinnostaa uudesta näkövinkkelistä, havaitsin että keskiaalloilla on elämää. Oma mieltymykseni kohdistui silloin vielä keskiaalloilla soineeseen BBC Radio 1:een, mutta toinen suuri suosikkini oli Radio Luxembourg. Legendaarinen ”208” soi iltaisin kelloradiosta, jonka olin saanut rippilahjaksi vuonna 1987. Tuota ajankohtaa ennen olin jo tykästynyt paikallisradioon, mutta koska se lähetti vain noin kello 19 asti arkisin, niin pimeinä iltoina lisäväriä musiikinnälkään toi Luxembourg.
”Luxy” ei loppuvuosinaan oikein tahtonut kuulua kunnolla. Saudi-Arabia mölysi samalla taajuudella, joten kuuntelunautinnosta ei voinut puhua. Se oli enemmänkin DX-kuuntelijalle tyypillistä periaatteen vuoksi kuuntelemista. Minusta tuli radioharrastaja, siis DX-kuuntelija noin 14-vuotiaana. Vasta paljon myöhemmin aloin kirjoittaa kuunteluraportteja.
Mutta se lapsenomainen hämmästys, halu ammentaa tietoa radiosta ja radion tekijöistä ei päästänyt minua otteestaan. Se on yhä minussa. Nyt melkein nelikymppisenä tajuan, että se on elämäntapani. Ei elämäntapaa pidä muuttaa. Sen kanssa pitää elää, ja nauttia sen tuomista iloista.
Nuo kaksi Vasaramäen mastoa jäivät historiaan 1980-luvulla, se yksinäinen törröttäjä vuonna 1987. Ilman niiden mastojen olemassaoloa en ehkä olisi tässä kirjoittamassa tätä tajunnanvirran sävyttämää kirjoitusta. Kirjoittaisin ehkä jostain muusta aiheesta, toisesta kiinnostuksesta, toisessa paikassakin ehkäpä. Mutta elämä on valintoja täynnä. Jotkut ovat tietoisia, toiset tiedostamattomia ja siksi kiinnostavia.
Hyppy tähän hetkeen on paikallaan. Minun pitäisi oikeastaan tätä kirjoittaessani tehdä aivan jotain muuta. Joku vitsiniekka ehkä miettii asiaa joltain tietyltä näkökannalta, mutta ennen kuin kukaan sanoo mitään itsekseen, kerron asian. Minun pitäisi luoda lauantain radiolähetyksen käsikirjoitusta ja ajolistaa. Ei vain huvita. Joitakin juttuja olen tehnyt ennakkoon. Hyvä niin.
Zoom FM:stä kerroinkin jo viimeksi. Se on mainio radiokanava, vaikka itse sanonkin. Kuulin aseman ensimmäisen koelähetyksen keväällä 2008. Olin silloin tekemässä kuuluvuuskartoitustakin ajamalla autolla ympäri Turun liepeitä. Saatoin olla radion ensimmäinen kuuntelija, jos ei mukaan lasketa lähettimen asentajia.
Toisin kuin 1970-luvun loppupuolella, jolloin korkeat mastot kohosivat kaupungin laidalla taivaita kohti, Zoom FM:n lähetysantennia tuskin huomaa. Onhan se korkea viritelmä radiotalon katolla, mutta eipä siihen tavallinen kaduntallaaja juuri huomiota kiinnitä. Toisin oli silloin, kun minä olin lapsi. En varmasti ollut ainoa tenava, joka tivasi isältään Vasaramäen mastojen merkitystä. Miten on nykypäivänä Turussa Brahenkadulla? Onko siellä pikkupoikaa, joka tuijottaisi lähetysantennia ja kysyisi isältään: ”Iskä, mikä toi on?” Minä toivon, että olisi! Toivon että radioinnostus kasvaisi pienissä kansalaisissa samalla tavalla kuin minussa kauan sitten.
Radio on muuttanut luonnettaan, mutta se on edelleen sama, rakastettava, inhottava, nautittava, syventävä, taustamölyävä, ihan kiva kaveri. Se pitää huomioida mikrofonin ja äänipöydän takana ollessa. Pitää puhua ihmiselle. Pitää ärsyttää, pitää huvittaa, pitää palvella. Pitää olla kaveri, pitää olla esikuva sille sällille, joka ei kuule Radio Luxembourgia keskiaalloilta, mutta joka tykkää musiikista. Tai pitää tajuta antaa musiikin puhua ja olla itse taustavoimana radiolähetyksessä.
Zoom FM on minun sieluni jatke. Hyppäsin radion puikkoihin hyvin kylmiltään, eikä harjoittelu ole vieläkään ohi. Se on kuin elämä itsessään. Joka päivä oppii uutta.
Kun menin Zoomille, minulla oli kaverinani Maaro. Häneen tutustuin Mediamonitorin jutuntekoreissulla Salon paikallisradiossa helmikuussa 2009. Maaron kanssa teimme Rock it! –lähetystä joka toinen tiistai. Mukaan hyppäsi myös Krisse, hänkin Salosta. Me muodostimme tiimin, jota ilman tuota edellä mainittua ohjelmaa ei voi enää jatkaa. Jatkankin näin kesällä yksin joka lauantai. Ehkä sekin on vain hyvää oppia.
En aio enää tänä yönä kirjoittaa sanaakaan lauantain juonnoista. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Aion siitä huolimatta pitää elämäni lähetyksen. Sieluni jatkeeksi.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Varsinais-Suomi, rock, radio ja minä
Flash In The Night. Näillä kertosäkeen ydinsanoilla ruotsalainen Secret Service kuljettaa 1980-luvun alun hittibiisiään eteenpäin. Ei ole varsinaisesti minun musiikkiani, mutta minun nuoruuteeni tämäkin kappale kuuluu. Nuoruuteeni kuului kiinteinä osasina musiikkia ja radio. Yhdistelmänä se on yhä voimissaan. Mitä olisi radio vailla musiikkia tai elämä vailla radiota. Minulle ei mitään.
Säännöllinen blogikirjoittaminen vaatii aikaa ja ajatusta. Olen miettinyt tämän RockRatikka-nimiseksi ristimäni nettipäiväkirjan avaamista vajaan vuoden verran. Tavoite on kirjoittaa tänne sellaisia asioita, joita en tuo esille siellä, missä ollaan virallisia: Mediamonitorissa. RockRatikan aihepiiri liippaa kuitenkin median läheltä, joten aivan tuntemattomalla vyöhykkeellä ei seilata täälläkään.
RockRatikka vaatinee selvittelyä. Rock on osa elämääni, vaikka en tunnustaudu tietyn rock-tyylisuunnan puhtaaksi faniksi. Minulle kelpaa laajempi kattaus musiikkiskaalan hienointa osaa, rock-musiikkia. En oksenna matolle, jos radiosta tulee muutakin kuin rockia, enkä sulje kaiuttimia, jos Spotifyni soittaa vaikka ikivanhaa ruotsalaista diskohittiä, kuten edellä kuvailin.
Ratikka, siis raitiovaunun kansanomaisempi nimitys taas liittyy rakkaaseen Turkuuni. Olenhan ikäni ollut varsinaissuomalainen, en kuitenkaan puhtaasti turkulainen. Raitiovaunussa en koskaan ehtinyt matkustaa, sillä linjat lakkautettiin Turussa syyskuussa 1972. Itse synnyin reilua kuukautta myöhemmin. Sääli sinällään. Raitiovaunujen turkulainen historia on aina kiinnostanut minua. Siitäkin syystä tämä blogi kantaa tuota nimeä.
Olen nurkkapatriootti, joka kuitenkin ymmärtää muidenkin maiden ja mantujen arvon. Olen ennen kaikkea suomalainen, arvostan Suomea maana yli kaiken. Arvostan suomalaista työtä, osaamista, kunnianhimoa, saavutuksia, suomen kieltä ja sen osaamista. Arvostan omaa kotimaakuntaani. Vaikka meitä varsinaissuomalaisia pidetään sisäänpäin kääntyneinä, omaa napaa tuijottavina ärsyttävinäkin, niin väitän että se johtuu meidän suomalaisuudestamme. Suomalaiset kun ovat hieman ujoluonteisia, mutta juttuun päästessään lämpimiä ystäviä.
RockRatikka siis yhdistää ne ajatukset, jotka kannan sisälläni. En tuo niitä julki virallisemmissa yhteyksissä, koska näihin virallisiin foorumeihin liittyy tietynlainen julkisuusleima, jota en tahdo särkeä. Esimerkiksi Mediamonitorin pitää näyttää tietynlaiselta säilyttääkseen sille asetetun tehtävän. Me, siis minä, Otto, Janne ja Remi teemme mediauutissivustoa omalla tyylillämme, joka on vapaa ja pakollinen.
Minusta tuli radiomies jo hyvin nuorena. Saan kiittää siitä yhteiskuntamme rakennetta, joka on onneksi viimeiset pari vuosikymmentä ollut enemmän oikealla kuin vasemmalla. En muista paljoakaan niistä ajoista, jolloin keskusteltiin suurista mediapoliittisista linjauksista. Tuolloin, Secret Service -yhtyeen kulta-aikoina 1980-luvun alussa tapetilla olivat muun muassa paikallisradioluvat ja yhteispohjoismainen Tele X –satelliittihanke. Jälkimmäinen haudattiin sittemmin pitkien ja kalliiden pohdintojen takia. Minusta ei tullut satelliittimiestä vaan radiomies. Kiitos paikallisradioiden.
Kirjoittaminen uutistyyliin on minulle rutiinisuoritus. Olen tehnyt toimittajan töitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti 1990-luvun alusta alkaen. Sittemmin olen ajautunut toiselle alalle, mutta median olen pitänyt harrastuksena. Joskus se on myös pienimuotoista sivutointa, harrastusta kuitenkin pääosin.
Vuosi sitten Turun Paikallisradio Oy:n radiokanavien ohjelmapäällikkö Harri Kujala kysyi minulta, olisinko kiinnostunut tulemaan juontajaksi nuorille aikuisille suunnatulle Zoom FM -radiokanavalle. Tietysti minua kiinnosti, totta kai, mutta perisuomalaiseen tapaan emmin hetken jos toisenkin. Omat radiokokemukseni olivat siihen asti epävirallisia ja ei-julkisia, lähinnä internetissä tapahtuviin lähetyksiin liittyviä. Muu osaaminen oli kertynyt Mediamonitorin kautta. Mehän olemme tuottaneet monimediaa eli nettisivujen sisällön ohella myös radiouutisia. Ei sillä kokemuksella pitkälle toki pötkitty, mutta uskalsin vastata myöntävästi.
Zoom FM on erinomainen kanava. Vaikka se ei kuulu kuin Turun keskustassa ja vaivalloisesti keskustan lähialueilla, on sillä sosiaalinen paikka mediakentässä. Se tekee ohjelmanteosta haastavan. Noista radiohommista riittäisi kirjoitettavaa. On parempi palata siihen aiheeseen myöhemmin. Se hallitsee minua ainakin toistaiseksi viikoittain.
Joku saattaa miettiä, että miten töissä käyvä, pian nelikymppinen mies voi tuhlata vapaa-aikaansa kirjoittamalla uutisia mediasta ja vielä tekemällä toisaalla radio-ohjelmia. Vastaan tähän lopuksi, että meillä on vain yksi elämä. Jokaisella on oma tyyli elää elämäänsä ja sovittaa ajankäyttöään. Minulle media on tuonut uuden ulottuvuuden. Se on ikään kuin elämän jatko, lisäosa, kuin jonkun tietokonepelin (joissa olen huono, jotka eivät kiinnosta jne.) uusi ominaisuus, joka vaatii tarkkaa tutustumista ennen pelin pelaamista. Niille jotka ovat huolissaan siviilielämästäni, totean että ei kannata. Täällä asiat pannaan tärkeysjärjestykseen, eikä se näy esimerkiksi Mediamonitorin tuotantomäärissä tai uutisoinnin nopeudessa.
Peli on avattu. Lisäosaan tutustuminen on alkanut.
Säännöllinen blogikirjoittaminen vaatii aikaa ja ajatusta. Olen miettinyt tämän RockRatikka-nimiseksi ristimäni nettipäiväkirjan avaamista vajaan vuoden verran. Tavoite on kirjoittaa tänne sellaisia asioita, joita en tuo esille siellä, missä ollaan virallisia: Mediamonitorissa. RockRatikan aihepiiri liippaa kuitenkin median läheltä, joten aivan tuntemattomalla vyöhykkeellä ei seilata täälläkään.
RockRatikka vaatinee selvittelyä. Rock on osa elämääni, vaikka en tunnustaudu tietyn rock-tyylisuunnan puhtaaksi faniksi. Minulle kelpaa laajempi kattaus musiikkiskaalan hienointa osaa, rock-musiikkia. En oksenna matolle, jos radiosta tulee muutakin kuin rockia, enkä sulje kaiuttimia, jos Spotifyni soittaa vaikka ikivanhaa ruotsalaista diskohittiä, kuten edellä kuvailin.
Ratikka, siis raitiovaunun kansanomaisempi nimitys taas liittyy rakkaaseen Turkuuni. Olenhan ikäni ollut varsinaissuomalainen, en kuitenkaan puhtaasti turkulainen. Raitiovaunussa en koskaan ehtinyt matkustaa, sillä linjat lakkautettiin Turussa syyskuussa 1972. Itse synnyin reilua kuukautta myöhemmin. Sääli sinällään. Raitiovaunujen turkulainen historia on aina kiinnostanut minua. Siitäkin syystä tämä blogi kantaa tuota nimeä.
Olen nurkkapatriootti, joka kuitenkin ymmärtää muidenkin maiden ja mantujen arvon. Olen ennen kaikkea suomalainen, arvostan Suomea maana yli kaiken. Arvostan suomalaista työtä, osaamista, kunnianhimoa, saavutuksia, suomen kieltä ja sen osaamista. Arvostan omaa kotimaakuntaani. Vaikka meitä varsinaissuomalaisia pidetään sisäänpäin kääntyneinä, omaa napaa tuijottavina ärsyttävinäkin, niin väitän että se johtuu meidän suomalaisuudestamme. Suomalaiset kun ovat hieman ujoluonteisia, mutta juttuun päästessään lämpimiä ystäviä.
RockRatikka siis yhdistää ne ajatukset, jotka kannan sisälläni. En tuo niitä julki virallisemmissa yhteyksissä, koska näihin virallisiin foorumeihin liittyy tietynlainen julkisuusleima, jota en tahdo särkeä. Esimerkiksi Mediamonitorin pitää näyttää tietynlaiselta säilyttääkseen sille asetetun tehtävän. Me, siis minä, Otto, Janne ja Remi teemme mediauutissivustoa omalla tyylillämme, joka on vapaa ja pakollinen.
Minusta tuli radiomies jo hyvin nuorena. Saan kiittää siitä yhteiskuntamme rakennetta, joka on onneksi viimeiset pari vuosikymmentä ollut enemmän oikealla kuin vasemmalla. En muista paljoakaan niistä ajoista, jolloin keskusteltiin suurista mediapoliittisista linjauksista. Tuolloin, Secret Service -yhtyeen kulta-aikoina 1980-luvun alussa tapetilla olivat muun muassa paikallisradioluvat ja yhteispohjoismainen Tele X –satelliittihanke. Jälkimmäinen haudattiin sittemmin pitkien ja kalliiden pohdintojen takia. Minusta ei tullut satelliittimiestä vaan radiomies. Kiitos paikallisradioiden.
Kirjoittaminen uutistyyliin on minulle rutiinisuoritus. Olen tehnyt toimittajan töitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti 1990-luvun alusta alkaen. Sittemmin olen ajautunut toiselle alalle, mutta median olen pitänyt harrastuksena. Joskus se on myös pienimuotoista sivutointa, harrastusta kuitenkin pääosin.
Vuosi sitten Turun Paikallisradio Oy:n radiokanavien ohjelmapäällikkö Harri Kujala kysyi minulta, olisinko kiinnostunut tulemaan juontajaksi nuorille aikuisille suunnatulle Zoom FM -radiokanavalle. Tietysti minua kiinnosti, totta kai, mutta perisuomalaiseen tapaan emmin hetken jos toisenkin. Omat radiokokemukseni olivat siihen asti epävirallisia ja ei-julkisia, lähinnä internetissä tapahtuviin lähetyksiin liittyviä. Muu osaaminen oli kertynyt Mediamonitorin kautta. Mehän olemme tuottaneet monimediaa eli nettisivujen sisällön ohella myös radiouutisia. Ei sillä kokemuksella pitkälle toki pötkitty, mutta uskalsin vastata myöntävästi.
Zoom FM on erinomainen kanava. Vaikka se ei kuulu kuin Turun keskustassa ja vaivalloisesti keskustan lähialueilla, on sillä sosiaalinen paikka mediakentässä. Se tekee ohjelmanteosta haastavan. Noista radiohommista riittäisi kirjoitettavaa. On parempi palata siihen aiheeseen myöhemmin. Se hallitsee minua ainakin toistaiseksi viikoittain.
Joku saattaa miettiä, että miten töissä käyvä, pian nelikymppinen mies voi tuhlata vapaa-aikaansa kirjoittamalla uutisia mediasta ja vielä tekemällä toisaalla radio-ohjelmia. Vastaan tähän lopuksi, että meillä on vain yksi elämä. Jokaisella on oma tyyli elää elämäänsä ja sovittaa ajankäyttöään. Minulle media on tuonut uuden ulottuvuuden. Se on ikään kuin elämän jatko, lisäosa, kuin jonkun tietokonepelin (joissa olen huono, jotka eivät kiinnosta jne.) uusi ominaisuus, joka vaatii tarkkaa tutustumista ennen pelin pelaamista. Niille jotka ovat huolissaan siviilielämästäni, totean että ei kannata. Täällä asiat pannaan tärkeysjärjestykseen, eikä se näy esimerkiksi Mediamonitorin tuotantomäärissä tai uutisoinnin nopeudessa.
Peli on avattu. Lisäosaan tutustuminen on alkanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)